Kerroksittain ajatuksia

Tämä lähti meiltä pohjoiseen lämmikkeeksi. Ensimmäinen pitsihuivini. Alunperin huivi piti mennä toisaalle, mutta tekovaiheessa siitä tulikin ihan toinen ihminen mieleen. Ja vaikka kuinka yritin, ajatukset karkasivat jatkuvasti ihmiseen, joka on minulle hyvin tärkeä. Siispä kaunis huivi arvoiselleen ihmiselle.

Ensimmäiset kerrokset oli pelkkää vääntämistä ja purkamista. Ei onnistunut, ei mitenkään. Kaikki tökki, ja lopulta laitoin työn joksikin aikaa huilaamaan. Kunnes osaava naapurini auttoi takaisin alkuun. Olin kuvitellut tekeväni huivia kärjestä kohti niskaa, kun kulkusuunta olikin päinvastoin. Johan alkoi valmistua! Kun mallikerta tuli tutuksi, onnistui tämän neulominen missä ja milloin vain.

Lankana käytin Novitan Polkua. Ohje oli Dropsin Garden of Diamonds.

Paljonko tunnearvosta maksetaan?

Seinään jäi vaalea läikkä, seinäkellon paikka. Siinä se raksutti ja löi tasa- ja puolituntiset, vastasi kiitollisena uuteen vetoon täsmällisellä ajallaan. Kello oli kuitenkin arvoton, roskaa. Sitä ei huolinut uuteen kotiin kukaan, ei edes ilmaiseksi.

Sen nakutus on kuitenkin lapsuuteni lämpimin biitti. Sen alla olen syönyt elämäni parhaimmat ateriat, ja sen heilurin käynti on ollut ensimmäinen fysiikan oppituntini. Ikiliikkujaa ei ole olemassa, sanoi ukkini minulla ja näytti heilurin avulla miksei näin ole.

Tuhansien työtuntien ansioilla hankitut huonekalut eivät olekaan minkään arvoisia. Kotimaista käsityötä, lehtikullalla koriteltuja, mummoni silmäterät. Kaatopaikalle, sanottiin.

Tein raskaan matkan. Huonekalut löysivät onneksi uuden kodin, samoin kello. Mutta paljon meni roskiin. Kuten ne alennuksesta ostetut sokerikilot, rikkikäytetyistä paidoista nypityt napit ja siististi viikatut muovipussit, joita oli kolme laatikollista. Siististi pinossa kaapissa.

Pahan päivän varalle, jota ei koskaan ehtinyt tulla.

Luisteluiloa

Ei niin huonoa päivää joka ei ulkoilulla paranisi. Ja jos luistelemaan pääsee niin aina parempi.

 

On ne erilaisia. Toinen haaveilee röyhelöisestä luisteluhameesta ja toinen haluaisi jääkiekotella.

Olipa kerran keppihevosen alku

Eräs pieni ritari on vailla ratsuaan. Lupasin korjata asian, ja kaavakin löytyi lopulta kätevästi netistä. Eräänä päivänä kun isosisko ja keskisisko huitelivat maailmalla, minulla oli pikkusiskon kanssa aikaa. Tulostin kaavat, ja istuin lattialle leikkaamaan niitä.

 

Paperin kahina houkutteli paikalle myös seuraa. Pikkusisko osoitti lannistumatonta kiinnostusta tekemisiäni kohtaan.

Palautin pikkusiskon lukemattomia kertoja olohuoneen toiseen nurkkaan, mutta ihan turhaan. Aina se oli siinä sohimassa pienillä tahmaisilla käsillään syntyvää ratsua.

Säästän vanhat luentomonisteeni juuri tällaisia hetkiä varten. Näin tylsästäkin luennosta voi lopulta saada aikaan jotain ihanaa!

(Tähän väliin kuuluisi kuva vanhasta villakangastakista, joka on odottanut koko talven muuttumistaan hevoseksi. Ei ole yhtään kuvaa, koska kiinnostavuudessaan vuorin ratkominen takista on jotain ihan omaa luokkaansa. Siinä hommassa minulla oli kaikki kolme siskoa apunani, eikä hetkeäkään aikaa edes ajatella ikuistavansa tilanteen.)

Pikkusiskoa jäi ilmeisesti kaihertamaan aiempi hätistelyni. Yhtäkkiä lattialla kohtasi surullinen näky. Kukaan ei tiedä mitä lopulta tapahtui, mutta keppihevosesta jäi vain naurava kaula.

Nokka kohti kevättä

Pakkasin helpottuneena joulun takaisin laatikoihinsa ja kannoin varastoon. Vuoden päästä samat koristeet on kiva kaivaa taas esille, tunnelmoida kuukauden verran ja sitten taas palata takaisin arkeen.

Oikeastaan en palaa arkeen, vaan siirryn joulusta suoraan uuteen odotukseen.

Tänä vuonna taimille on tarjolla huolenpidon lisäksi kasvilampun valoa.

Nimittäin kasvukauden odotukseen.

Joka vuosi kevääksi kasaantuu hirveästi kaikenlaista. Pari viikkoa me kiidämme silmät sumeina tekemisestä toiseen, kiroilemme kasvejamme ja viljelyksiämme. Joka kevät päätämme, että ensi keväänä ollaan sitten viisaampia ja ostetaan kaikki taimet valmiina. Tai vielä viisaampina unohdetaan koko harrastusviljely kokonaan yhdeksi vuodeksi ja lomaillaan vaan.

Viime vuonna kylvimme avomaalle kaatosateessa, lasten kompastellessa vieressä yltä päältä mudassa. Nopeampi ehti katkoa ison kasan siemenperunoiden itäneitä versoja ämpäriinsä ennen kuin ehdin hätiin. Silloin ei paljon naurattanut, mutta ensimmäisten omien uusien perunoiden noston juhlavan tunnun muistan vieläkin.

Sukanvartta

Itsetehdyissä lahjoissa on sellainen taika, että lahjan saajaa miettii yhtä kauan kuin lahjaa tekee. Vaikka yrittäisin ajatella välillä muuta, ajatukset palaavat aina vaan takaisin siihen ihmiseen, jolle lahjaa olen tekemässä. Ja joskus ehtii ajatella monen monta kaunista ajatusta, ennen kuin lahja on paketissa.

Nämä sukat menivät ihmiselle, joka on tärkeä osa elämääni. Hän on osa peruskalliotani.

Aloitin sukkien teon hyvissä ajoin kesällä. Valmiit sukat ehtivät lojua laatikossa puolisen vuotta, ennen kuin päättelin joulukuussa. Satiininauhat olivat aivan liian lyhyet. Niiden piti olla kauniisti rusetilla ja päiden heilua kauniisti jalkojen mukana. Ajatusta hain Novitan sukkalehdestä.

Piti tehdä tavallinen kantapää, mutta vahvistettu kantapää sopi sittenkin paremmin. Nyt sukat ovat korut kantapäitä myöten.

Oma vuosikirjani

Vuosi on ehtinyt vaihtumaan, eikä minulla ole vieläkään kalenteria. Sellaisen hankinta ei ole ehtinyt tullut mieleenikään. Arjen pitää kasassa puhelimen kalenteri, joten toisaalta en muuta edes tarvitsisi.

Mietin kaikkia kalentereita, joita minulla on ollut.

Miten käytän kalenteria? Kirjoitan tietysti muistettavat menot, mutta myös liudan erilaisia listoja. Piirtelen tylsyyksissäni kuvia ja suunnittelen asioita.

Mitä olen niihin kaivannut? Mahdollisuutta tehdä sivuille muutoksia, koska harvoin kalenteri täyttyy yhtä täyteen heinäkuussa kuin marraskuussa. Kuukausien lisäksi minäkin muutun, elämäni muuttuu ja toiset asiat tulevat yllättäen toisia suuremmiksi.

Miksi olen säästänyt kaikki vanhat kalenterini, vaikkei arkiset menot kiinnosta vuosienkaan päästä ketään? Olen säästänyt kalenterit siksi, että vielä vuosienkin päästä toivoisin muistavani kaiken sen elämän, mikä on mahtunut hammaslääkärin ja tentin väliin.

Ja tuosta ajatuksesta sain idean. Minä teen itselleni kalenterin, joka kertoo vuodesta 2013 kaiken tarpeellisen. Kävin kirjakaupasta ostamassa paksusivuisen luonnoslehtiön, jonka sivuista ei mene tussi tai liima läpi.

Ensimmäiset sivut ovat aina hykerryttäviä. N-kirjaimen kohdalla ajatus katkesi ja se muistuttaa enemmän M-kirjainta. Liisambalabim. Jätin kuviointivaran. Jos joskus haluan koristella sitä niin siitä vaan, tämä kirja muuttuu vuoden ja fiiliksen mukaan.

Toiselle sivulle piirsin tämän kuukauden päivät. Tammikuusta tuli hyvin tavallinen, tuttu ja tylsäkin. Kalenteria kiertää teksti, johon on piilotettu asioita juuri kirjoitushetkestä. Tammikuutammikuutammikuutäälläonhiljaistatammikuuihanahiljaisuustammikuu.

Ehkä huhtikuussa näkyy jo värejä.

 Kalenteriin kirjoitan nopeasti tapahtuneita asioita. Sellaisia joita arkikalenteriinkin voisi laittaa. Kävi vieraita, saatiin vihdoinkin hylly seinään, lapsille ostettiin ensimmäiset sukset.

Ja sitten on vuorossa kalenterin ydin. Se on päiväkirja-osuus, jossa voin tehdä mitä ikinä haluan. Parempi sana olisi ehkä päivähuomiot. Sinne kuuluu listat, suunnitelmat, tapahtumat, iloiset tapahtumat, raivostumiseni, ihanat kuvat, hyvät ideat ja vaikka viikon ruokalistat. Millä tahansa tavalla ilmaistuna.

Säntillinen minäni saa loistaa kerran kuussa väkertäessään kuukausikalenteriaan mustalla kynällään, ja boheemipuoleni sitten rellestää päiväkirjaa kirjoittaessaan. Tyyli on vapaa. Aihe on vapaa. Ei haittaa vaikkei jokaista asiaa kirjoittaisikaan, virkkeet eivät olisi mehevimpiä tai kirjoitusvirheitä täynnä. Tarina kulkee silti eteenpäin.

Kansi on tässä. Ajattelin säästää sen yhdelle hyvälle kuvalle, joka kertoisi vuodesta 2013 kaiken oleellisen.