Harrastan lepoa

Haaveita on, unelmia on. Ihania sellaisia.

Lempiharrastukseni lasten syntymän jälkeen on päästä unen ja valveen rajalle, ja kellua vapaasti ajatusteni mukana.

Vaikeinta kaikessa on ollut sen ymmärtäminen, että jos nyt käytän tämän hetken ja vaikka vielä seuraavankin, ei maailma kaadu siihen. Tiskit odottavat, pyykit odottavat ja maailma odottaa oman hetkeni verran. Minulla ei aina ole kiire johonkin.

Alan olla siinä jo aika hyvä.

Oma hetki

Elämäni tahti on tällä hetkellä hyvin nopeaa. Päällekkäin ovat miehen menot, omat menot, lasten menot, sukulaisten ja ystävien kyläilyt, sairastelut, muistettavat, hoidettavat, siivottavat, pyykättävät ja järjesteltävät asiat.
Aamusta iltaan ratkon ongelmia, etsin jotakin, lohdutan, pissatan, ruokin, tiskaan, siivoan, kiristelen hermojani, huudan, pyydän anteeksi, leikin, unohdan jotain ja taas muistan kuinka onnekasta aikaa elänkään.

Nautin tästä, ihan jokaisella solullani nautin tästä. Tämä on juuri nyt niin väkevästi elämänmakuista aikaa. Jopa niin paljon, että joskus tuntuu etten jaksaisi enää yhtään tyhjästä aiheutuvaa kiukkukohtausta.

Niinä hetkinä ajattelen tätä hetkeä. Hiljaisuutta ja kiireetöntä kahvikupillista itseni kanssa. Tuoretta croissanttia ja sen tuhatta kaloria.
Ostin lehden, vaikka samanlaisia on kotona ennestään kymmeniä.

Ulkona on kasapäin lunta, keväästä ei ole vieläkään tietoakaan. Vatsani kasvaa, ja pienen ihmisen potkut vahvistuvat. Tällaisina hetkinä ehdin huomaamaan sen.

Tipusia tuliaisiksi

Askartelin lasten kanssa isomommalle viemisiksi pääsiäiskortit. Piirsin kahdelle kartongille kaksi ympyrää ja otin esiin silkkipaperin ja liiman. Molemmat saivat omat silkkipaperin palasensa ja kipon johon valmiit pallot sai laittaa.

Nuorimmainen jaksoi tehdä ehkä kaksi palloa ennen kuin kyllästyi. Kerrankin kun olisi luvan kanssa saanut repiä paperia, niin juuri sillä kertaa ei tietenkään huvittanut. Lopulta minä ja esikoinen pyörittelimme ja ruttasimme pallot valmiiksi.

Samalla tyypillä meni liimaamisen ja maalaamisen käsitteet jatkuvasti sekaisin. Askartelun lomassa karjuttiin lujaa vastaan, kun yritin neuvoa että "kasta ja tökkää kiinni". Ei, ei, ei, minä itte!

2- ja 4-vuotiaiden eron huomasi selvästi toiselta puoleltani, jossa esikoinen teki omaa työtään. Ei karjumista, huutamista eikä liimalla maalaamista. Tai silkkipaperin syömistä. Sen sijaan hän istui keskittyneesti asetellen palloja tarkasti kartongille. Yhteistä heille kuitenkin oli se, ettei kumpaakaan saanut auttaa.

Valmiit kortit olivat aivan tekijöidensä näköisiä. Hetken harkitsin näiden jättämistä kotiin muistoksi, mutta en raaskinut.

Äidin tilkkupeitto

Vanhempi tyttäreni toivoi unikaverilleen omaa peittoa. Kauniisti muisti myös siskoaan (joka ei vielä silloin osannut puhua), että tämänkin unikaveri haluaisi samanlaisen. Ja mitäs muutakaan äiti tekee kuin pyynnöstä imarreltuna (kätteni töitä siis ihaillaan niin paljon, että halutaan lisää!) kaivaa langat esiin, hyväksyttää värit tilaajalla ja ryhtyy hommiin.

En ole kovin nopea virkkaaja, ja totta puhuen isoäidin neliöt ovat hilppasen yksitoikkoisia tehdäkin, joten projekti venyi kuukausien mittaiseksi. Nyt kuitenkin on valmista, enää puuttuu sommittelu peitoiksi (kivaa) ja päättely (tylsää).

Näitä on virkattu bussissa, luennoilla, autossa ja nukuttaessa. Viimeiset palaset tein kahviossa, yksin rauhassa istuen ja ihmisten juttuja sivukorvalla kuunnellen. Oli ihanaa!

Ensimmäinen raapaisu

Elämä on täyttä, sanan jokaisessa merkityksessä. Arki on hurjan kiireistä, mutta siinä ei ole mitään, mitä emme olisi itse halunneet. Joten teemme listoja, suunnitelmia ja aikatauluja. Kun huhtikuinen lumipyry sekoittaa ne, olen ikionnellinen isovanhemmista jotka auttavat jos suinkin voivat.
Haaveilen joutavasta ajasta, ja kun sitä saan, haaveilenkin taas siitä ihanasta arjesta joka vie mennessään.