Olipa kerran keppihevosen alku

Eräs pieni ritari on vailla ratsuaan. Lupasin korjata asian, ja kaavakin löytyi lopulta kätevästi netistä. Eräänä päivänä kun isosisko ja keskisisko huitelivat maailmalla, minulla oli pikkusiskon kanssa aikaa. Tulostin kaavat, ja istuin lattialle leikkaamaan niitä.

 

Paperin kahina houkutteli paikalle myös seuraa. Pikkusisko osoitti lannistumatonta kiinnostusta tekemisiäni kohtaan.

Palautin pikkusiskon lukemattomia kertoja olohuoneen toiseen nurkkaan, mutta ihan turhaan. Aina se oli siinä sohimassa pienillä tahmaisilla käsillään syntyvää ratsua.

Säästän vanhat luentomonisteeni juuri tällaisia hetkiä varten. Näin tylsästäkin luennosta voi lopulta saada aikaan jotain ihanaa!

(Tähän väliin kuuluisi kuva vanhasta villakangastakista, joka on odottanut koko talven muuttumistaan hevoseksi. Ei ole yhtään kuvaa, koska kiinnostavuudessaan vuorin ratkominen takista on jotain ihan omaa luokkaansa. Siinä hommassa minulla oli kaikki kolme siskoa apunani, eikä hetkeäkään aikaa edes ajatella ikuistavansa tilanteen.)

Pikkusiskoa jäi ilmeisesti kaihertamaan aiempi hätistelyni. Yhtäkkiä lattialla kohtasi surullinen näky. Kukaan ei tiedä mitä lopulta tapahtui, mutta keppihevosesta jäi vain naurava kaula.