Seinään jäi vaalea läikkä, seinäkellon paikka. Siinä se raksutti ja löi tasa- ja puolituntiset, vastasi kiitollisena uuteen vetoon täsmällisellä ajallaan. Kello oli kuitenkin arvoton, roskaa. Sitä ei huolinut uuteen kotiin kukaan, ei edes ilmaiseksi.
Sen nakutus on kuitenkin lapsuuteni lämpimin biitti. Sen alla olen syönyt elämäni parhaimmat ateriat, ja sen heilurin käynti on ollut ensimmäinen fysiikan oppituntini. Ikiliikkujaa ei ole olemassa, sanoi ukkini minulla ja näytti heilurin avulla miksei näin ole.
Tuhansien työtuntien ansioilla hankitut huonekalut eivät olekaan minkään arvoisia. Kotimaista käsityötä, lehtikullalla koriteltuja, mummoni silmäterät. Kaatopaikalle, sanottiin.
Tein raskaan matkan. Huonekalut löysivät onneksi uuden kodin, samoin kello. Mutta paljon meni roskiin. Kuten ne alennuksesta ostetut sokerikilot, rikkikäytetyistä paidoista nypityt napit ja siististi viikatut muovipussit, joita oli kolme laatikollista. Siististi pinossa kaapissa.
Pahan päivän varalle, jota ei koskaan ehtinyt tulla.
1 kommentti:
Ja se tunnearvo näkyy nurkissa ylimääräisenä tavarana :)
Ihana blogi sinulla!
Lähetä kommentti