Nuorimmainen jaksoi tehdä ehkä kaksi palloa ennen kuin kyllästyi. Kerrankin kun olisi luvan kanssa saanut repiä paperia, niin juuri sillä kertaa ei tietenkään huvittanut. Lopulta minä ja esikoinen pyörittelimme ja ruttasimme pallot valmiiksi.
Samalla tyypillä meni liimaamisen ja maalaamisen käsitteet jatkuvasti sekaisin. Askartelun lomassa karjuttiin lujaa vastaan, kun yritin neuvoa että "kasta ja tökkää kiinni". Ei, ei, ei, minä itte!
2- ja 4-vuotiaiden eron huomasi selvästi toiselta puoleltani, jossa esikoinen teki omaa työtään. Ei karjumista, huutamista eikä liimalla maalaamista. Tai silkkipaperin syömistä. Sen sijaan hän istui keskittyneesti asetellen palloja tarkasti kartongille. Yhteistä heille kuitenkin oli se, ettei kumpaakaan saanut auttaa.
Valmiit kortit olivat aivan tekijöidensä näköisiä. Hetken harkitsin näiden jättämistä kotiin muistoksi, mutta en raaskinut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti